Eduskunnan internetsivuilta löydät tietoa toiminnastani

Eduskunnan internetsivuilta löydät tietoa toiminnastani:

• Oma pääsivu eduskunnassa

• Valtiopäivätoimien haku

• Tekemäni aloitteet

• Suulliset ja kirjalliset kysymykset ministereille

• Puheenvuorot täysistuonnoissa

Vuorotteluvapaajärjestelmä tuo joustavuutta työelämään

Eduskunnassa käsiteltiin 10.11.2009 hallituksen esitystä, jossa esitettiin aiemmin määräaikaisessa kokeilussa ollutta vuorotteluvapaalakia säädettäväksi pysyväksi. Kannatin kyseistä esitystä, sillä mielestäni vuorotteluvapaajärjestelmä tuo kaivattua joustavuutta työelämään. Siinä missä vapaalle jäävät työntekijät saavat hengähdystauon vuosien puurtamisesta sekä aikaa perheilleen ja harrastuksilleen, saavat heidän sijaisikseen palkatut henkilöt arvokasta työkokemusta, joka auttaa ponnistamaan eteenpäin työelämässä sijaisuuden jälkeenkin. Erityisesti nuorille ja pitkäaikaistyöttömille tämä on hyvä mahdollisuus päästä kiinni työelämään. Pitkäaikaistyöttömien osuus vuorottelusijaisista oli Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan mietinnön mukaan vuoteen 2002 saakka hyvin pieni, mutta vuonna 2002 heidän osuutensa nousi 17 prosenttiin ja vuonna 2003 jo lähes 30 prosenttiin.

Tutkimuksen mukaan yleisimmät syyt jäädä vuorotteluvapaalle olivat halu pitää taukoa työelämästä, saada lisää aikaa perheelle, työpaineet ja stressi sekä levon tarve. Näitä syitä on varmasti jokaisen helppo ymmärtää, ja uskon, että monen kohdalla pidetty vapaa palvelee tarkoitustaan. On kuitenkin olemassa näyttöä, jonka mukaan vuorotteluvapaalla olleiden työura jää lyhyemmäksi kuin muilla palkansaajilla. Syyt tähän tulisi selvittää. On mahdollista, että näiden henkilöiden kohdalla työhyvinvoinnissa on ollut puutteita ja työn kuormitus ennen vuorotteluvapaata on ollut niin suurta, ettei muutaman kuukauden hengähdystauko ole riittänyt tilanteen korjaamiseksi. Onkin tärkeää, että työpaikoilla kiinnitetään huomiota työntekijöiden jaksamiseen ja työoloihin vaikuttaviin tekijöihin, kuten esimerkiksi esimiestyön laatuun.

EI kauppojen sunnuntai-aukioloille

Kauppojen aukiolo-oikeuden laajentamista käsittelevä hallituksen esitys herätti Eduskunnassa kiivasta keskustelua 10.11.2009. Esityksen mukaan vähittäiskaupat voisivat juhlapäiviä lukuun ottamatta olla avoinna sunnuntaisin ympäri vuoden. Itse vastustan aukiolo-oikeuden laajentamista niiden monien ongelmien vuoksi, joita siitä seuraisi kuluttajille, perheille, ympäristölle sekä pienille ja keskisuurille yrityksille.

Uudistus vie toteutuessaan monilta kaupan alan työntekijöitä ja pienyrittäjiä viikon ainoan koko perheen yhteisen ja varman vapaapäivän. Erityisen hankalaan asemaan joutuvat kauppakeskuksissa sijaitsevat pienet erikoisliikkeet, joiden aukioloajoissa joudutaan noudattamaan kauppakeskusten sanelemia sääntöjä. Tällaisissa liikkeissä kauppa käy heikosti sunnuntaisin, eikä yrittäjillä välttämättä ole varaa maksaa työntekijöille korkeita sunnuntailisiä, minkä seurauksena he joutuvat olemaan töissä itse. Työn kuormittavuus ja riski uupua kasvavat. Kauppojen aukiolon laajentaminen vaikuttaa myös useisiin kaupan yhteydessä toimiviin ammattiryhmiin. Kun ihmiset joutuvat tekemään enemmän viikonlopputöitä, perheiden yhteinen aika vähenee. Sunnuntaityön lisääntyminen asettaa merkittäviä haasteita erityisesti yksinhuoltajien arjen sujumiselle, ja myös kunnille aiheutuu lisäkustannuksia sunnuntaityötä tekevien vanhempien lasten päivähoitokustannusten muodossa.

Mielestäni tässä kulutuskeskeisessä yhteiskunnassamme olisi kaikkien edun mukaista, että edes yksi päivä viikossa rauhoitettaisiin levolle, harrastuksille ja yhdessäololle perheen ja ystävien kanssa. Mikäli esitetty laki tulevaisuudessa astuu voimaan, toivon, että kaikki samoin ajattelevat ihmiset äänestävät jaloillaan ja pidättäytyvät käymästä ostoksilla sunnuntaisin!

Nyt ammutaan tykillä kuntavaalien hyttysiä!

Vaali- ja puoluerahoitustoimikunta on saanut työnsä päätökseen ja luovutti perjantaina mietintönsä ministeri Braxille (vihr). Olen tyytyväinen vaalirahoituksesta käytyyn laajaan julkiseen keskusteluun, mutta valitettavasti uuteen lakiin on jäämässä merkittäviä aukkoja.

 Suurimpana epäkohtana pidän sitä, että eduskunta- ja europarlamenttivaalien ehdokkaista noin 90 prosenttia jää edelleen kaiken ilmoitusvelvollisuuden ja valvonnan ulkopuolelle. Näissä kampanjoissa liikkuu usein todella suuria rahasummia, ja siksi ne olisi pitänyt ehdottomasti saada ilmoitusvelvollisuuden piiriin ja Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) kontrolliin.

 Eduskuntavaaleissa 2007 oli 2.004 ehdokasta. Heistä 200 kansanedustajaa ja 73 varaedustajaa oli velvollisia tekemään vaalirahoitusilmoitukset. Kaiken ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle jäi 1.731 ehdokasta. Vastaavasti europarlamenttivaaleissa 2009 oli 241 ehdokasta, joista 13 valittiin europarlamenttiin ja 6 varasijalle. Vain nämä 19 olivat ilmoitusvelvollisia vaalirahoituksestaan ja 222 jäi kaiken ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle, vaikka joukossa oli yli 100.000 euron kampanjoita. Nämä ongelmat ovat edessämme myös tulevissa vaaleissa, jos hallitus ei ministeri Braxin johdolla korjaa asiaa.

 Samanaikaisesti kun eduskunta- ja europarlamenttivaalien jättikampanjoita rahoittajineen jää täydelliseen pimentoon, tulee tiukan ilmoitusvelvollisuuden piiriin noin 20.000 kunnallisvaalien valtuutettua ja varavaltuutettua. Jatkossa he kaikki ovat uhkasakon uhalla velvollisia jättämään monisivuiset vaalirahoitusilmoituksensa VTV:lle, vaikka useilla heistä vaalikuluja on ollut tasan nolla euroa. Nämä ilmoitukset tulevat tukkimaan VTV:n, mikäli virasto ei saa riittävästi määrärahoja uusien tehtäviensä järjestämiseen. Nyt ammutaan tykillä kuntavaalien hyttysiä samanaikaisesti kun pari tuhatta eduskunta- ja europarlamenttivaalien ehdokasta porskuttelee jatkossakin kaiken kontrollin ulkopuolella.

Pikkukampanjat suureen syyniin

Useissa medioissa on esitetty johtavien poliitikkojen superlatiivintäyteisiä, ylistäviä lausuntoja Suomen vaalirahoituksen historiallisesta uudistuksesta.

Kertomatta on jäänyt seuraava epäkohta: Eduskuntavaaleissa 2007 oli yhteensä 2 004 ehdokasta. Kaikki 200 kansanedustajaa ja 73 varaedustajaa ovat velvollisia tekemään vaalirahoitusilmoitukset. (eduskuntapuolueilla on kussakin vaalipiirissä vain yksi varaedustaja). Eduskuntavaaleissa ilmoitusvelvollisia on 273. Kaiken ilmoitusvelvollisuuden ja valvonnan ulkopuolelle jää edelleen 1 731 eduskuntavaalien ehdokasta.

 Europarlamenttivaaleissa 2009 oli yhteensä 241 suomalaista ehdokasta, joista 13 valittiin europarlamenttiin ja 6 varasijalle. (Valitut edustavat 7 puoluetta, ja kullakin puolueella tai vaaliliitolla on yksi varaedustaja.) Europarlamenttivaalien 241 ehdokkaasta vain 19 on ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Vastaavasti 222 ehdokasta jää edelleen kaiken ilmoitusvelvollisuuden ja valvonnan ulkopuolelle.

Kunnallisvaaleissa 2008 oli 38 509 ehdokasta. Heistä 10 412 valittiin valtuustoihin ja 10 412 varavaltuutetuiksi. Nykysysteemissä he kaikki ovat uhkasakon uhalla velvollisia jättämään ilmoitukset vaalirahoituksesta Valtiontalouden tarkastusvirastolle. ”Historiallisen” uudistuksen myötä Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) joutuu siis käsittelemään 20 824 kunnallisvaalien vaalirahoitusilmoitusta, joista Ylen selvityksen mukaan 93 prosenttia on pienempiä kuin 1000 euroa.

 Tällä hetkellä VTV ei ole saamassa lisäresursseja uusiin tehtäviinsä. Kaiken ilmoitusvelvollisuuden ja kontrollijärjestelmän ulkopuolelle jää 1 731 eduskuntavaalien ja 222 europarlamenttivaalien kampanjaa, joissa on mukana myös merkittävää ulkopuolista rahoitusta. Useat eduskunta- ja europarlamenttivaalien ehdokkaista ovat myös kotikuntiensa tärkeimpiä poliittisia päätöksentekijöitä.

Ihmettelen suuresti, kuinka tähän epäkohtaan ei ole haluttu tarttua!

Poliittiset virkanimitykset ovat maan tapa

Ranskassa on viime aikoina kohuttu presidentti Sarkozyn opiskelijapojan ehdokkuudesta huipputason työpaikkaan. Presidenttiä on syytetty poikansa suosimisesta. Näin Ranskassa, mutta kyllä meillä täällä Suomessakin osataan.

Virantäyttöä ei Suomessa ole perinteisesti mielletty poliittiseksi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta totuus on toisenlainen. Kuntatasolla monet virat ja toimet jaetaan jäsenkirjan perusteella ja sama koskee kunnallisia yhtiöitä, säätiöitä ja yhdistyksiä, joiden työpaikkoja ei aina edes laiteta avoimeen julkiseen hakuun. Jäsenkirjan lisäksi esimerkiksi sukulaisuus tai ystävyys usein ratkaisevat avointa paikkaa täytettäessä, vaikka lain mukaan pitäisi aina valita paras hakija. Yksityisten yritysten kohdalla tämän vielä ymmärtää, mutta julkisen sektorin tulisi ehdottomasti kohdella kaikkia kansalaisia tasapuolisesti.

 Nostin aiheen hiljattain esille eduskunnan suullisella kyselytunnilla, jossa tiedustelin pääministeri Vanhaselta, onko hän tietoinen siitä, etteivät Suomen perustuslain ja muiden lakien mukaiset nimitysperusteet useinkaan toteudu. Pääministeri totesi vastauksessaan jokseenkin ympäripyöreästi, että lain mukaisesta käytännöstä on pidettävä kiinni, ja korosti, että etenkin hallituksen nimityspolitiikassa kyseistä periaatetta seurataan ja noudatetaan. Pääministerin mukaan valvojien tulee puuttua asiaan, jos on tarvetta.

Pääministerin vastaus kertoo ylimalkaisuudessaan paljon suomalaisesta asenteesta poliittisia virkanimityksiä kohtaan. Ongelmalta halutaan sulkea silmät ja sen olemassaolosta vaietaan, ja yritykset avoimen keskustelun aikaansaamiseksi eivät johda mihinkään. Tämä on valitettavaa, sillä ongelma on todellinen: monissa kunnissa hyvillä työnhakijoilla ei ole mitään mahdollisuuksia tiettyihin virkoihin, sillä ne jaetaan poliittisin perustein. Etenkin näin taantuman aikana, kun työpaikoista kilpailevat yhä useammat, tulisi oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden olla tärkeimpiä hakuperiaatteita.

Maan tapa: Poliittiset virkanimitykset

Pirkko Ruohonen-Lerner/ps: Arvoisa puhemies! Ranskassa on kohuttu presidentti Sarkozyn opiskelijapojan ehdokkuudesta huipputason työpaikkaan. Presidenttiä syytetään poikansa suosimisesta. Näin Ranskassa, mutta kyllä meillä täällä Suomessakin osataan. Virantäyttöä ei Suomessa ole perinteisesti mielletty poliittiseksi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Totuus on kuitenkin toinen. Kuntatasolla monet virat ja toimet jaetaan jäsenkirjan perusteella ja sama koskee kunnallisia yhtiöitä, säätiöitä ja yhdistyksiä, joiden työpaikkoja aina ei edes laiteta avoimeen julkiseen hakuun. Jäsenkirjan lisäksi esimerkiksi sukulaisuus tai ystävyys usein ratkaisevat avointa paikkaa täytettäessä, vaikka lain mukaan pitäisi aina valita paras hakija. Julkisen sektorin tulisi kohdella kaikkia kansalaisia tasapuolisesti.

Kysyn asianomaiselta valtioneuvoston jäseneltä, onko hän tietoinen siitä, etteivät Suomen perustuslain ja muiden lakien mukaiset nimitysperusteet useinkaan toteudu, ja aikooko hallitus puuttua asiaan.

Pääministeri Matti Vanhanen: Arvoisa puhemies! Valvojien pitää puuttua asiaan, jos on tarvetta, mutta aivan niin kuin kysyjä totesi puheenvuorossaan, lain mukaan paras pitää valita, ja tästä on pidettävä kiinni ja varsinkin hallituksen nimityspolitiikassa tämä on se periaate, jota seurataan ja noudatetaan.

Pirkko Ruohonen-Lerner/ps: Arvoisa puhemies! Vuonna 2004 Ranskan entinen pääministeri ja kansanedustaja Juppé sai ehdollisen vankeusrangaistuksen sekä vuoden vaalikelvottomuuden syyllistyttyään puoluevirkailijoiden palkkaamiseen Pariisin kaupungin virkoihin, vaikka kyseiset virkailijat todellisuudessa tekivät vuosikausia pelkästään puoluetyötä. Tämä palkkahuijaus oli yleisesti tiedossa puolueväen keskuudessa, mutta asialle ei tehty mitään. Tuomarit kutsuivat Juppén toimintaa kansalaisten luottamuksen pettämiseksi. Omasta mielestään hän oli toiminut vain maan tavan mukaisesti. Ranskan puolueet alkoivat saada 1990-luvun lopulla valtiolta taloudellista tukea, koska tätä ennen rahapula edisti niiden syyllistymistä kyseenalaiseen varainhankintaan.

Onko pääministeri tietoinen ranskalaisesta käytännöstä, jossa yritysten maksama vaalirahoitus on kielletty ja puolueiden edellytetään pärjäävän lähinnä valtion tuella? Eikö Suomen olisi syytä (Puhemies: Minuutti on jo kulunut!) ottaa oppia ranskalaisesta vaalirahoitusjärjestelmästä?

Pääministeri Matti Vanhanen: Arvoisa puhemies! Myöskään Suomessa ei ole missään tapauksessa mahdollista, että valtion tai kunnan tehtävässä ja palkoilla oleva tekee puoluetyötä. Se ei käy, eikä sitä vuosikausia katsottaisi, vaan se yksinkertaisesti pitää katkaista välittömästi, jos sellaista näkyy.

Puoluerahoituksen osalta asiaa valmistellut työryhmä on saanut oman esityksensä valmiiksi. Tässä toimikunnassa on myös perussuomalaisten edustaja ollut mukana. Hallitus pyrkii tämän työryhmän esityksen pohjalta tekemään lakiesityksen tämän vuoden aikana eduskunnalle.

Vaalirahoituksen likapyykki pyörii

Puheenvuoro eduskunnan täysistunnosa 30.9.2009

Arvoisa herra puhemies! Suomessa on pesty vanhojen puolueiden vaalirahoitukseen liittyvää likapyykkiä jo puolitoista vuotta. Vaikka pyykkäreinä ovat olleet lukuisat maamme eturivin toimittajat, valtakunnallinen media ja monet muut mielipidevaikuttajat, ei vieläkään ole saatu puhdasta pesutulosta, sillä jatkuvasti, lähes päivittäin paljastuu yhä uusia ja entistä röyhkeämpiä rahan keräämiseen liittyviä lonkeroita.

 Nyt likapyykin sävyt alkavat olla harmaan sijasta mustia, vaikka pitkäkestoisen pyörityksen jälkeen pitäisi näyttää edes hieman valkeammalta. Muutama vuosi sitten Suomessa julkaistiin Tak ili kak -niminen kirja, jossa opetettiin venäläistä tapakulttuuria suomalaisille. Voisi luulla, että kyseinen teos on kirjoitettu keskustan puoluetoimistossa Apollonkadulla. Siitä lienee ammennettu oppia joillakin suunnilla vaalirahan keruuseen kaikenlaisilta hämäräperäisiltä liikemiehiltä sekä yhtiöiltä, säätiöiltä ja vastaavilta.

 Viimeisimmät uutiset kertovat, kuinka yleishyödyllisten asuntoyhtiöiden rahoja on käytetty eräiden poliitikkojen vaalirahoitukseen. Opiskelijoiden ja muiden vuokra-asujien asumisen tukemiseen tarkoitettuja rahoja on kahmittu useissa peräkkäisissä vaaleissa eräiden puolueiden ehdokkaiden vaalikampanjoihin. Nyt nämä rysän päältä kärynneet poliitikot sitten ilmoittavat eroavansa yhtiöiden johdosta, mutta jäävät edelleen roikkumaan kyseisten yhteisöjen hallintoelimiin. Hyvällä syyllä voidaan kysyä, miksi he eivät eroa kokonaan tehtävistään, kun kerran itsekin ovat ymmärtäneet, että luottamus on menetetty.

 Arvoisa puhemies! Suomessa suurella rahalla voidaan ostaa näkyviä ja kuuluvia mainostoimistojen ammattilaisten luomia mielikuvakampanjoita, joiden avulla esimerkiksi Sampo-konsernin ääni saattaa painoarvoltaan olla yhtä suuri kuin 15 000 äänestäjän ääni, vaikka Sampo-konsernilla ei ole perustuslakimme mukaan edes äänioikeutta. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan myös tavalliset kunnallisverojen maksajat on pantu tietämättään täyttämään eräiden tärkeimpien kuntapoliitikkojensa vaalikassoja. Tuskin moni äänestäjä tiesi äänestyskopissa maksaneensa kotikuntansa ääniharavan kampanjakuluja taidekauppojen muodossa. Voidaankin kysyä, olisiko äänestyspäätös kenties ollut toisenlainen, jos ehdokkaiden ja puolueiden vaalikampanjoiden kaikista rahoittajista olisi ollut saatavilla totuudenmukaista tietoa jo äänestyshetkellä.

Perussuomalaisten mielestä on äärimmäisen huolestuttavaa, että samanaikaisesti kun kunnat leikkaavat peruspalvelujaan, korottavat kunnallisveroprosenttejaan ja ottavat lisävelkaa, ne syytävät veroeuroja valtaapitävien poliittisten puolueiden taulukauppoihin. On uskomatonta, kuinka jotkut ehdokkaat tai heidän asiamiehensä ovat kehdanneet tehdä myyntitarjouksia jopa kuntiensa kunnanjohtajille ja koulutuskuntayhtymien ja vastaavien verovaroilla ylläpidettävien tahojen johdolle. Pitää olla todella lujaluontoinen kunnanjohtaja, joka uskaltaa sanoa jämäkästi “ei” silloin, kun vaikutusvaltaisimmat kuntapäättäjät kaupittelevat taide-esineitä. Veronmaksajan kannalta on ikävää, että heidän rahoillaan ostetaan ylihintaista taidetta.

 Arvoisa puhemies! Moni hyväuskoinen kansalainen on äänestänyt vaaleissa julkkisehdokasta, vaikkapa entistä missiä tai urheilijalahjakkuutta, tietämättä, että tämä tosiasiassa kulkee vaaleista toiseen jopa talousrikoksiin syyllistyneiden kummisetiensä talutusnuorassa. Jostakin syystä valtamedia ei ole aikaisemmin osoittanut kiinnostusta edes julkisuuden henkilöiden kampanjoiden rahoittajiin. Ilmeisesti edustuskodin sisustuksen ja vaatekaapin sisällön on oletettu kiinnostavan kansaa enemmän. Nyt, kun ehdokkaiden kulissien takana kyhjöttäneet Merisalot ynnä muut tulevat päivänvaloon, saattaa tavallisten kansalaisten luottamus koko demokraattiseen järjestelmäämme horjua vakavasti, ja aivan syystä.

Näyttää siltä, että Suomesta on tullut varsinainen vaalirahoituksen veroparatiisi, jossa ongelmia vähätellään ja häivytetään vetoamalla maan tapaan. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole maan tapa, vaan vanhojen puolueiden tapa toimia. Historiallinen totuus on, että pitkäaikainen vallassaolo altistaa kaikenlaiselle korruptiolle.Perussuomalaiset eivät ole osallistuneet tähän korruptioon.

 Arvoisa puhemies! Tarastin työryhmän haasteet ovat todella suuret, sillä nykyiset vaalirahoitukseen liittyvät lakimme voidaan rinnastaa lähinnä Valko-Venäjän vastaaviin. Perussuomalaiset ovat sitä mieltä, että kaikki vaalirahoitukseen liittyvät lonkerot on vihdoin tuotava päivänvaloon. Sekä yksittäisten ehdokkaiden että puolueiden kampanjat on saatava mahdollisimman avoimiksi ja läpinäkyviksi riittävän selkeällä ja velvoittavalla lainsäädännöllä sekä rangaistussanktion uhalla. Vaalirahan alkuperän häivyttäminen erilaisten yhdistysten, säätiöiden, yhtiöiden ja muiden tahojen taakse on estettävä.

Lisäksi ehdokkaiden vaalikampanjoille tulee lailla säätää kulukatot, jotka ehkäisevät tehokkaasti nykyistä kampanjoiden kilpavarustelua. Perussuomalaisten mielestä kuntien, valtion, niiden yhtiöitten ja vastaavien julkisilla varoilla toimivien yhteisöjen osallistuminen puolueiden ja ehdokkaiden suoraan tukemiseen myös seminaarien muodossa tulee estää. Lisäksi kaikkien yhteisöjen tuet puolueille ja ehdokkaille pitää saada täysin läpinäkyviksi ja näille tuille on saatava vuosittaiset katot. Tämä on ainoa tapa, jolla voimme palauttaa Suomen kansalaisille takaisin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden.

Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille

Eduskunnan syysistuntokausi on lähtenyt vauhdilla käyntiin. Kauden toisessa täysistunnossa 9.9.2009 käsiteltiin valtioneuvoston ihmisoikeusselontekoa, johon liittyen pidin Perussuomalaisten eduskuntaryhmän ryhmäpuheen. Puheenvuorossani käsittelin mm. tasa-arvoasioita, lähisuhdeväkivaltaa, vanhustenhoidon nykytilaa, lapsiköyhyyttä sekä ihmiskauppaa.

Keskeisimmät kotimaiset ihmisoikeushaasteemme liittyvät sukupuolten väliseen epätasa-arvoon sekä naisiin ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Naiset joutuvat työmarkkinoilla kohtaamaan yleisesti syrjintää liittyen raskaaksi tulemiseen ja perhevapaiden pitämiseen. Työn ja perheen yhteensovittaminen ei ole nyky-Suomessa helppoa, vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon onkin viime vuosina lisääntynyt. Hallituksen kaavailema isyysloman pidennys kahdella viikolla on tervetullut edistysaskel, mutta se ei riitä korjaamaan vanhempainvapaiden epätasaisesta jakautumisesta naisten työurille aiheutuvia ongelmia.

Naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma. Suuri osa tapauksista jää ilmoittamatta poliisille, eivätkä toisaalta kaikki poliisin tietoon tulleet tapaukset etene syyteharkintaan. Moni uhri pyrkii peittelemään ja salailemaan kokemaansa väkivaltaa viimeiseen saakka, ja tilanteeseen puuttuminen voi olla ulkopuolisille vaikeaa, sillä perheiden ongelmia pidetään usein yksityisasioina. Yhteiskunnan velvollisuus on kuitenkin aina puuttua kaikkiin väkivaltatapauksiin.

Valtioneuvoston ihmisoikeusselonteossa todetaan Eurooppalaisen kidutuksen vastaisen komitean CPT:n kiinnittäneen Suomessa tekemillään tarkastuskäynneillä huomiota Helsingin vankilan paljuselleihin sekä vankien toiminta- ja ulkoilumahdollisuuksien puutteisiin poliisilaitoksilla. On tietysti hyvä, että vankien oloista kannetaan huolta, mutta tässä yhteydessä tulee mieleen eräs toinen yhteiskuntamme ihmisryhmä, jonka vessassakäynti- ja ulkoilumahdollisuuksissa olisi huomattavasti parantamisen varaa. Kyseessä ovat tietysti ikäihmiset, joista liian monet makaavat laitoksissa ylilääkittyinä ja sänkyihinsä sidottuina, eikä kiireisillä hoitajilla ole aikaa auttaa heitä rauhassa syömään tai pesulle, puhumattakaan ulos viemisestä. Moni vanhus elää vuosikausia neljän seinän vankina. Viime aikoina taantuma on pahentanut tilannetta entisestään, kun hoitohenkilökuntaa on vähennetty, ja tulevaisuudessa vanhukset halutaan säästösyistä sulloa yhä suurempiin yksiköihin. Kustannustehokkuus on ajanut ihmisarvon ohitse. Räikeitä esimerkkejä vanhusten epäinhimillisestä kohtelusta ovat tapaukset, joissa ikääntyneet puolisot on sijoitettu eri laitoksiin vastoin heidän omia toiveitaan.

Kansainvälisistä ihmisoikeushaasteista yksi merkittävimmistä on lapsiköyhyys. Lapsiköyhyys on suurinta kehitysmaissa, mutta lasten suhteellinen köyhyys on lisääntynyt huolestuttavasti myös OECD-maissa. Lapsuutensa köyhyydessä eläneiden mahdollisuudet terveeseen elämään ja hyvinvointiin myös aikuisiällä ovat olennaisesti heikommat kuin heidän parempiosaisilla ikätovereillaan. Erityisesti kehitysmaiden köyhillä ja kouluttamattomilla lapsilla on suuri riski pudota yhteiskunnan ulkopuolelle ja joutua hyväksikäytetyiksi – esimerkiksi ihmiskaupan uhriksi joutuminen on monen kohtalo. Yksilötason kärsimysten lisäksi köyhyyden vaikutukset ulottuvat koko ympäröivään yhteiskuntaan jakamalla kansaa kahtia ja synnyttämällä rikollisuutta, epävakautta sekä erilaisia turvallisuusuhkia.

Ihmisoikeuksien parantaminen niin kansainvälisesti kuin kotimaassamme vaatii jatkuvaa työtä. On tärkeää, että selontekojen ja muiden selvitysten avulla tuodaan esille ihmisoikeuksiin liittyviä ongelmakohtia, mutta olennaisinta on kuitenkin löytää ratkaisut ja rahoitus epäkohtien korjaamiseksi.

Piilotetaanko vaalirahoitus jatkossakin yhdistysten, yhtiöiden ja säätiöiden taakse?

Tarastin vaali- ja puoluerahoitustoimikunnan välimietinnössä käsiteltiin ehdokkaan vaalirahoitusta. Komiteamietintö 2009:1 löytyy Oikeusministeriön nettisivuilta www.om.fi. Mietinnön sivuilla 71-75 on työryhmän kolmen jäsenen eriävät mielipiteet perusteluineen. Jarmo Korhonen (kesk.) toteaa eriävässä mielipiteessään mm. seuraavaa: “Keskusta suhtautuu suurin varauksin ehdokkaan vaalirahoituksen rajoituksiin eri vaaleissa. Rajoitukset voi vaali- ja puoluerahoitustoimikunnan esityksen mukaan kiertää puolueyhdistysten toiminnan kautta…” Taru Tujunen (kok.) puolestaan toteaa, kuinka “Ehdokkaan kampanjakuluille asetettu katto asettaisi ehdokkaat hyvin epätasa-arvoiseen asemaan keskenään. Kampanjakaton toteutumista olisi käytännössä myös mahdotonta valvoa…” Itse kannatin työryhmässä vaalimainonnalle asetettavia seuraavia kulukattoja: kunnallisvaalit 10 000 euroa, eduskuntavaalit 50 000 euroa ja europarlamenttivaalit 100 000 euroa sekä kaiken vaalirahoituksen laajaa avoimuutta. Mielestäni suuren rahan voimalla ostetut ja mielikuvissa usein poutapilviä hipovat vaalikampanjat eivät saisi ratkaista eri vaalien tulosta.

Tällä hetkellä käsittelemme Tarastin toimikunnassa puolueyhdistysten sekä puolueiden hallitsemien osakeyhtiöiden, säätiöiden jne. vaalirahoituksen avaamista. Voidaanko näiden tahojen toiminnan rahoittajat kertoa avoimesti äänestäjille, miten se tapahtuisi ja mikä olisi sopiva valvontaviranomainen. Helsingin Sanomien uutisessa 14.7.2009 Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) edustaja toteaa, kuinka jokaisen puolue-euron perässä juokseminen on myös resurssikysymys. VTV:n mukaan esimerkiksi satojen paikallisjärjestöjen talouden selvittäminen olisi loputon suo. On ymmärrettävää, ettei mikään virasto halua lisätyötä ilman uusia virkoja. Mikäli VTV:n resurssit riittävät 14 000 valtuutetun ja varavaltuutetun rahoitusilmoitusten (joista yli 90 prosenttia on alle 1000 euroa) tarkastamiseen, kuten uusi laki ehdokkaan vaalirahoituksesta määrää, on resurssit löydyttävä jostakin myös puolueiden paikallisyhdistysten rahoituksen avaamiseen, sillä siellä liikuvat myös suuret setelit. Jos yhdistykset, osakeyhtiöt, säätiöt yms. jätetään valvonnan ulkopuolelle, kierrätetään jatkossakin tietyille pääehdokkaille korvamerkityt suuret tukisummat niiden tilien kautta. Mielestäni valtion eli veronmaksajien maksama puoluetuki pitäisi ottaa kokonaan pois niiltä puolueilta, jotka keräävät vaalirahaa kaikenlaisilta epämääräisiltä liikemiehiltä ja heidän yrityksiltään.

Vaalirahaa jakavat esimerkiksi osuuskaupat, rakennusliikkeet ja kiinteistösijoittajat, joilla on jatkuvasti kaavoitus- ja rakentamishankkeita vireillä kunnissa. Vaalirahoitusta vastaanottanut ehdokas saattaa päätyä kotikuntansa kaavoitus- ja rakennuslautakunnan jäseneksi, jossa hän pääsee vuodesta toiseen edistämään omien vakituisten rahoittajiensa taloudellisia etuja. Siksi myös kaikkien kunnallispoliitikkojen olisi syytä kertoa laajemminkin sidonnaisuuksistaan yrityksiin ja vaalien rahoittajatahoihin, mistä aiheesta tein kesällä kirjallisen kysymyksen ao. ministerille. Lähinnä kepu ja kokoomus hallituspuolueina estivät yksittäisille vaalikampanjoille asetettavat kulukatot kokonaan, vaikka se oli työryhmän työlle asetettu keskeinen tavoite. Vanhojen valtapuolueiden asenne vaalirahoituksen avoimuuteen ja kampanjakattoihin ilmenee selkeästi heidän edustajiensa eriävissä mielipiteissä, vaikka he julistavatkin julkisuudessa kovalla äänellä avoimuuden ja läpinäkyvyyden puolesta.

Nuorille on saatava työpaikkoja

Oppositioryhmien välikysymys nuorisotyöttömyydestä herätti eduskunnan täysistunnossa 2.6.2009 odotetusti kiivasta keskustelua.

Nuorisotyöttömyys on pahentunut lyhyessä ajassa merkittävästi. Tammikuun lopussa työttömiä nuoria oli jo 30 000 eli kolmannes enemmän kuin vuosi sitten, ja tilanteen pelätään yhä pahenevan taantuman edetessä. Työttömien joukossa on sekä korkeakoulutettuja nuoria että peruskoulun tai lukion käyneitä. Moni nuori ei vähäisen koulutuksensa tai puuttuvan työkokemuksensa vuoksi tahdo lainkaan päästä työelämään kiinni, ja tällöin tuuliajolle joutumisen riski on suuri. Kun ensimmäistäkään työpaikkaa ei tahdo löytyä, nuori ihminen helposti lannistuu – ja kun elämään sitten haetaan sisältöä päihteistä ja taloutta yritetään paikata pikavipeillä, on syrjäytymis- ja velkakierre valmis. Osa nuorista ajautuu pysyvästi yhteiskunnan ulkopuolelle.

Hallitukselta vaaditaan nyt pikaisia toimenpiteitä nuorisotyöttömyyden vähentämiseksi, jotta koulunsa päättäneet pääsisivät kunnolla elämään kiinni ja uusilta syrjäytymistapauksilta vältyttäisiin. Nuorten tukeminen on sijoitus maamme tulevaisuuteen, ja siitä hyötyy lopulta joka ikinen suomalainen.

Hankintalakiuudistus

Eduskunnassa käsiteltiin 29.4.2009 valtioneuvoston selontekoa hankintalakiuudistuksesta. Mielestäni hankintalain tavoitteet ovat hyvät ja kannatettavat, mutta valitettavasti käytännön todellisuus ei ole ollut aivan toivotunlainen. Lakiin liittyy useita ongelmia, joista suurimpia ovat sen pikkutarkkuus ja vaikeaselkoisuus; byrokratiaa on luotu liiaksi, ja sinänsä yksinkertaisista asioista on tehty turhan monimutkaisia. Tehokkuus ei ole lisääntynyt, vaan päinvastoin hankintaprosessit ovat hidastuneet ja pitkittyneet, ja ohessa on syntynyt lisäkustannuksia. Lisäksi hankintakoot ovat kasvaneet ja pk-yrityksillä on ollut vaikeuksia päästä mukaan hankintoihin.

Useissa tapauksissa suomalaiset yritykset ovat olleet kilpailutilanteissa monikansallisia yhtiöitä heikommilla, ja tästä on seurannut konkursseja ja työpaikkojen menetyksiä suomalaisille; esimerkkinä mainittakoon Finlayson Forssa Oy:n konkurssi. Näinä taloustaantuman aikoina, kun suomalaista työtä tulisi erityisesti tukea, ei tällaiseen yksinkertaisesti ole varaa.

On hyvä muistaa, että kilpailutettaessa palveluita ei pitäisi tuijottaa vain alhaisinta hintaa, vaan työn laadulla ja osaamisella tulisi olla suurin vaikutus ostopäätöksiin. Laatuseikkojen korostaminen on erityisen tärkeää sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita kilpailutettaessa. Halvin ei välttämättä ole paras.

Valtioneuvoston selonteossa todetaan, että kynnysarvojen taso vuoden mittaisella tarkastelujaksolla nähdään yleisesti oikeansuuntaisena, eikä kynnysarvojen tasoa tule ainakaan laskea. Talousvaliokunta puolestaan kannattaa kynnysarvojen nostamista: valiokunnan mietinnön mukaan kynnysarvojen kaksinkertaistaminen nykyisestä tehostaisi pienten hankintayksiköiden hankintatointa ja helpottaisi paikallisten pienten yritysten tilannetta. Kuitenkin useat pienet ja jopa keskisuuret yritykset pitävät kynnysarvojen kasvattamista uhkana, jonka pelätään pudottavan osan yrityksistä tarjousten ulkopuolelle. Toivottavasti vuonna 2010 suoritettava kynnysarvon suuruutta ja tasoa koskeva arviointi selkeyttää näkemyksiä aiheesta ja johtaa erityisesti pk-yrityksiä tyydyttäviin ratkaisuihin.

SLL:n ja Greenpeacen ydinvoimanvastainen tilaisuus

Suomen luonnonsuojeluliitto ja Greenpeace järjestivät 24.4.2009 eduskunnassa ydinvoima-aiheisen keskustelutilaisuuden, jonka emäntänä minulla oli kunnia toimia. Kevään aikana eduskunnassa on vieraillut muun muassa Fennovoiman väkeä, joten oli mukava kuulla välillä toisenkin puolen mielipiteitä tulevaisuuden energiaratkaisuista. Aiheesta keskusteleminen on ajankohtaista ja välttämätöntä, sillä Suomi muiden maiden ohella on suurten haasteiden edessä ilmastonmuutoksen aiheuttaman uhan vuoksi.

Itse suhtaudun kriittisesti ydinvoimaan ja sen lisärakentamiseen – siihen liittyy vakavia riskejä, eikä se ole pitkällä tähtäimellä ympäristön ja ihmiskunnan edun mukaista. On epäoikeudenmukaista ja arveluttavaa jättää tuleville sukupolville taakaksi ydinjätettä, joka säilyy radioaktiivisena satojen tuhansien vuosien ajan, mahdollisesti vieläkin pidempään. Uudet ydinvoimahankkeet tekisivät toteutuessaan Suomesta maailman suurimman ydinjätteen tuottajan henkeä kohti, ja pahimmassa tapauksessa Suomesta voi tulla EU-maiden ydinjätevarasto. Sitä tuskin kukaan suomalainen haluaa.

Ydinvoimalat ja uraanikaivostoiminta kuormittavat merkittävästi lähialueidensa luontoa sekä vesistöjä ja uhkaavat ihmisten ja eläinten terveyttä. Ydinvoimaa ei voi pitää ympäristöystävällisenä energiantuotantomuotona, vaikka suuret energiayhtiöt rahankiilto silmissään sitä sellaisena yrittävätkin markkinoida. Olen sitä mieltä, että ilmastonmuutoksen torjunnassa on lähdettävä ensisijaisesti uusiutuvien energiamuotojen kehittämisestä ja niiden käytön lisäämisestä. Siten voimme parhaiten turvata maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden.

Koulukiusaaminen saatava kuriin!

Eduskunnassa järjestettiin 22.4.2009 seminaari aiheesta edellytykset nuorten hyvinvoinnille. Seminaarissa kuultiin nuorten parissa työskenteleviä asiantuntijoita ja nautittiin Kallion ilmaisutaitolukion oppilaiden hienoista esityksistä. Osallistuin tilaisuudessa paneelikeskusteluun, jossa puhuin erityisesti koulukiusaamisen ennaltaehkäisyn tärkeydestä.

 Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen elämään ja arkeen, jossa ei tarvitse pelätä sen enempää kotona kuin koulussakaan. Valitettavasti nämä oikeudet jäävät monen kohdalla toteutumatta. Kiusatuksi tuleminen vahingoittaa vakavasti nuoren ihmisen itsetuntoa ja saattaa johtaa vielä aikuisenakin jatkuviin mielenterveyden ongelmiin. Seuraukset voivat olla hyvinkin kohtalokkaat, kuten Jokelan ja Kauhajoen järkyttävät murhenäytelmät osaltaan todistavat.

 Kiusaamisen ehkäisyssä tarvitaan aktiivista yhteistyötä opettajien, muun kouluhenkilökunnan, vanhempien ja oppilaiden välillä. Usein ongelmiin puuttumista vaikeuttaa yleinen ilmapiiri, jossa kiusaamiselta suljetaan silmät, kun ei muutakaan osata. Tällaisesta ilmapiiristä tulee kaikissa kouluissa pyrkiä eroon. Tarvitaan rohkeutta kohdata ja käsitellä epämiellyttävätkin asiat. On ymmärrettävä, että kiusattujen kärsimyksistä ovat vastuussa aktiivisten kiusaajien lisäksi kaikki sivustakatsojat, jotka eivät tilanteeseen puutu. Kiusaamiseen puuttumattomuus on sen äänetöntä hyväksyntää.

Muutosten Suomi – kohti pehmeämpiä arvoja?

Yksi kuluneen viikon kiinnostavimmista tapahtumista oli tasavallan presidentin tiistaina 17.3.2009 järjestämä Presidenttifoorumi, johon sain kunnian osallistua. Tämänvuotisen foorumin teemana oli “muutosten Suomi”.

Tilaisuudessa käsiteltiin laajalti Suomen tulevaisuuden haasteita. Oma puheenvuoroni liittyi yhteisöllisyyden puutteeseen ja työelämän joustamattomuuteen, jotka molemmat ovat mielestäni nyky-Suomessa merkittäviä ongelmia.

Yhteisöllisyyden puute on ollut viime aikoina paljon esillä julkisessa keskustelussa, ja aivan syystä. Nykyisessä yksilökeskeisessä kulttuurissamme jokainen on omillaan, ja apua tarvittaessa käännytään sukulaisten tai naapureiden sijasta yhteiskunnan puoleen: vanhukset hoidetaan vanhainkodeissa ja lapset päiväkodeissa, ruokarahaa haetaan sosiaalitoimistosta.

Yhteiskunnan tehtävä on toki tarjota kansalaisille edellä mainittuja palveluita ja tukea, mutta ihmisten tulisi halutessaan voida myös itse huolehtia läheisistään. Työelämän vaatimukset ovat nykyisin niin kovat ja työn ja perhe-elämän yhdistäminen niin vaikeaa, että useimmilla ei ole mahdollisuuksia hoitaa perheensä lapsia ja vanhuksia, vaikka he kuinka haluaisivat.

Tähän pitäisi saada muutos; esimerkiksi etätyö ja osa-aikatyö olisivat ratkaisuja monien perheiden ajankäyttöongelmiin. Toivonkin, että tulevaisuuden Suomessa pehmeät arvot valtaavat alaa ja päästään tilanteeseen, jossa työelämä joustaa ihmisten tarpeiden mukaan eikä päinvastoin.

Työn reilu jakaminen lisäisi hyvinvointia

Eduskunta käsitteli keskiviikkona 11.3.2009 hallituksen kannanottoa eläkeiän nostosta ja eläkkeiden leikkaamisesta. Pääministeri Vanhasen idea nostaa eläkeikää 65 vuoteen sai murskatuomion opposition edustajilta.

Mielestäni työurien pidentämisen on aiheellista, mutta siihen tulisi pyrkiä ennen kaikkea työntekijöiden hyvinvointia tukemalla. Ketään ei voi pakottaa työskentelemään yli jaksamisensa rajojen, mutta pitkään työssä viihtymistä voidaan edesauttaa tekemällä työpaikoista ikääntyvien toiveita kunnioittavia ja heidän osaamistaan arvostavia.

Yksi tärkeä asia työssäjaksamisen kannalta on hyvä esimiestyö, josta monella työpaikalla ei ikävä kyllä tiedetä mitään. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen on Suomessa monilla aloilla edelleen vaikeaa. Toivoisin työelämältä enemmän joustavuutta, jotta ihmiset elämäntilanteista riippumatta pystyisivät halutessaan tekemään ansiotyötä. Osa-aikatyö ja etätyö olisivat toimivia ratkaisuja monien perheiden ajankäyttöongelmiin.

Työn reilu jakaminen yhteiskunnassa toisi hyvinvointia nykyistä useammille. On myös muistettava, että maassamme on paljon ikääntyviä pitkäaikaistyöttömiä, joista moni kyllä tekisi töitä, mikäli niitä vain olisi tarjolla. Sen sijaan, että yritetään pakottaa työssä olevat tekemään pitempää uraa kuin he tahtoisivat, kannattaisikin satsata siihen, että kaikenikäiset työttömät saataisiin mukaan työelämään.

Vaalirahoituslakiin jäämässä aukkoja

Kuluvalla viikolla eduskunta on käsitellyt paljon keskustelua herättänyttä lakiesitystä ehdokkaan vaalirahoituksesta. Lakiesityksellä pyritään lisäämään ehdokkaiden vaalirahoituksen avoimuutta ja tietoa ehdokkaiden sidonnaisuuksista sekä rajoittamaan vaalikampanjoiden kulujen kasvua. Ministeri Brax puhuu historiallisesta uudistuksesta, jonka myötä vaalirahoituksen läpinäkyvyys paranee, mutta tästä voidaan olla montaa mieltä.

 Henkilökohtaisesti en usko, että mikään tulee käytännössä paljoakaan muuttumaan. Ilmoitusvelvollisten ulkopuolelle on sekä eduskunta-, kunnallis- että europarlamenttivaaleissa jäämässä lukuisia henkilöitä, jotka ovat vastaanottaneet merkittäviäkin summia ulkopuolista tukea ja useissa tapauksissa myös osallistuvat kotikuntiensa päätöksentekoon. Kohdistamalla tarkka ilmoitusvelvollisuus ja sen tiukka valvonta oikeisiin ehdokasryhmiin eli niihin, joilla jotain ilmoitettavaa todella on, voitaisiin vaalirahoituksen epäkohtiin puuttua nykyistä tehokkaammin.

 Avoimuuden kannalta nimenomaan kaikkien vaalien suurten rahoittajien ja suuren rahan vastaanottajien näkyminen vaalirahoitusilmoituksissa olisi tärkeää. Näin ei kuitenkaan lakiesityksen perusteella tule tapahtumaan. Yksittäisen tukijan lahjoituskatosta on tulossa liian korkea, ja samoin ilmoittamisrajat tuen antajaan liittyen ovat jäämässä liian korkeiksi. Omasta mielestäni esimerkiksi eduskuntavaaliehdokkaalle lahjoitettu tuhannen euron summa on sen verran merkittävä, että äänestäjien tulisi saada lahjoittaja tietoonsa. Suuret summat kun yleensä jättävät saajansa myös suureen kiitollisuudenvelkaan. Lain yksi keskeinen tavoite oli rajoittaa vaalikampanjoiden kulujen kasvua.

 Tämä onnistuisi ainoastaan asettamalla vaalikampanjoille kohtuulliset kulukatot. Pettymyksekseni lakiesitys kuitenkin tarjoaa vain vapaaehtoisia, vaalipiiri- tai kuntakohtaisia kampanjakattoja, joista puolueet saavat keskenään sopia. Näin ollen ei tähänkään asiaan olla saamassa aitoa muutosta, mistä kärsivät ennen kaikkea nuoret ja vähävaraiset ehdokkaat, joilla ei ole varaa käyttää kampanjoihinsa suuria summia ja joiden tukeminen ei ulkopuolisia rahoittajia kiinnosta.

Nuorten alkoholinkäyttöön puututtava!

Viime aikoina tiedotusvälineissä on ollut esillä järkyttäviä tapauksia, jotka liittyvät alaikäisten humalajuomiseen: 16-vuotiaan tytön uutisoitiin sammuneen hankeen ja puhaltaneen yli 4 promillea, 14-vuotias tyttö puolestaan löydettiin menehtyneenä metsästä, tyhjä puolen litran vodkapullo vieressään. Lastentauteihin erikoistuvan lääkärin Juho Kivistön tuoreesta väitöstutkimuksesta käy ilmi, että Suomi on kärkimaa lasten ja nuorten alkoholimyrkytyksissä verrattuna muihin länsimaihin. Yhdysvaltoihin verrattaessa ero on tiettävästi jopa 50-kertainen.

Yhteiskuntamme suhtautuu poikkeuksellisen myönteisesti runsaaseen alkoholinkäyttöön. Suomalaiset lapset kasvavat kulttuuriin, jossa humalajuominen on normaalia ja kuuluu elämään. Alaikäisten on myös suhteellisen helppo saada käsiinsä alkoholia; sitä ostavat heille kaverit, sisarukset ja jopa omat vanhemmat. Vastuu siirretään nuorille, vaikka sen pitäisi kuulua aikuisille. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi puuttua nuorten juomiseen nykyistä voimakkaammin mm. nostamalla alkoholiveroa ja kieltämällä kokonaan alkoholin mielikuvamainonta, joka tutkimusten mukaan vaikuttaa merkittävästi lasten ja nuorten alkoholiasenteisiin.

Esimerkiksi maksakirroosimaa Ranskassa on alkoholin mielikuvamainonta sekä TV- ja elokuvamainonta kielletty kokonaan. Olen hiljattain jättänyt aihetta koskevan kirjallisen kysymyksen ministerille. Alkoholilainsäädäntöön liittyviä muutoksia käsitellään parhaillaan myös eduskunnan lakivaliokunnassa. Meidän piti viime perjantaina (27.2.) hyväksyä asiaan liittyvä lakivaliokunnan mietintöluonnos, joka on muistaakseni jo neljäs versio mietinnöstä. Koska hallituspuolueiden edustajat eivät päässeet sopimukseen yksityiskohdista, asia päätettiin siirtää kuukaudella eteenpäin. Toivottavasti saamme aikaiseksi lasten ja nuorten edun mukaisen ratkaisun.

Lex Nokia uhkaa perusoikeuksia

Eduskunnassa on kuluvalla viikolla käsitelty runsasta huomiota herättänyttä, Lex Nokiana tunnettua sähköisen viestinnän tietosuojalakia. Hallituksen lakiesityksen tavoitteena on estää yrityssalaisuuksien vuotamista antamalla yritysten seurata työntekijöiden sähköpostien tunnistetietoja.

Yritysten lisäksi tunnistetietoja saisivat lainmuutoksen myötä seurata myös yhteisöt kuten virastot, kirjastot, yliopistot ja koulut. Moni oikeusoppinut suhtautui lakiesitykseen kriittisesti: käsittämättömänä pidettiin muun muassa sitä, että lakiuudistuksen myötä yksityisille yrityksille ja yhteisöille myönnettäisiin suurempi valta rajoittaa kansalaisten perusoikeuksia kuin poliisille.

Lisäksi Lex Nokian hyötyä pidettiin kyseenalaisena, sillä sähköpostien tunnistetiedot eivät riitä osoittamaan, onko lähetetyssä viestissä yrityssalaisuuksia, ja toisaalta tietoa yrityssalaisuuksista voi halutessaan välittää ilmankin, että käytetään yrityksen omaa sähköpostijärjestelmää. Lex Nokia on askel huolestuttavaan suuntaan. Herää kysymys, näinkö meidän perusoikeuksiamme aletaan pala palalta nakertaa liiketalouden etujen nimissä.

Nuorten tupakointia pyrittävä vähentämään

Eduskunnassa käsiteltiin 19.2.09 lakialoitteita, joiden tavoitteena on vähentää tupakoinnin aiheuttamia haittoja. Tupakoinnin vastaisessa taistelussa on viime vuosien aikana saavutettu tärkeitä voittoja, kun tupakkalain uudistusten myötä tupakointi työpaikoilla on loppunut ja ravintolatupakointi on rajoittunut merkittävästi. Asenteet tupakointia kohtaan näyttävät olevan pikkuhiljaa muuttumassa, sillä nuorten tupakointi on kääntynyt loivaan laskuun ja myös yhä useampi aikuinen tupakoitsija lopettaa polttamisen.

Tästä huolimatta meillä on kuitenkin yhä noin miljoona tupakoitsijaa ja joka vuosi tuhannet suomalaiset kuolevat tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin. Onkin tärkeää, että tupakoinnin vähentämiseksi otetaan käyttöön kaikki mahdolliset keinot. On tärkeää, että erityisesti nuorten tupakointia pyritään vähentämään. Tällä hetkellä nuorten ja suhteellisen helppo saada käsiinsä tupakkatuotteita, mikä johtuu monien aikuisten leväperäisestä suhtautumisesta asiaan.

Tupakkalain rangaistussäännösten muuttaminen toivon mukaan lisäisi aikuisten harkintaa niin, että tupakkatuotteiden myynti ja välittäminen alaikäisille vähenisivät. Tupakoinnin haittavaikutukset ovat paljon moninaisemmat kuin yleensä tiedetään. Tavallisesti tupakoinnin vaaroista puhuttaessa muistetaan kyllä keuhkosyöpä ja erilaiset hengityselinsairaudet, mutta usein mainitsematta jää, että tupakka lisää huomattavasti riskiä sairastua myös lukuisiin muihin syöpätauteihin sekä muun muassa nivelreumaan, ms-tautiin ja masennukseen. Se myös lisää huimasti lapsettomuuden riskiä ja on merkittävä tekijä sydän- ja verisuonitautien synnyssä.

Tupakan välittäminen alaikäiselle on mielestäni sellaista toisen henkilön vahingoittamista, josta on syytä rangaista. Nuori maksaa aikuisten vastuuttomuudesta omalla terveydellään. Tällä hetkellä alaikäisten polttamiseen on käytännössä melko vaikea ulkopuolelta puuttua, kun hallussapito on sallittua. Tupakkatuotteiden hallussapitokielto alaikäisille on hyvä ajatus. Sen toteuttamistapa ja valvontamahdollisuudet ovat toisaalta vaikeita.

RKP liputtaa nuuskan puolesta

Valitettavasti edellä mainittujen tupakoinnin vähentämiseen tähtäävien lakialoitteiden ohella eduskunta sai eteensä useiden RKP:n kansanedustajien allekirjoittaman aloitteen, jossa esitettiin nuuskakiellon poistamista.
Ihmettelen suuresti, että Rkp:ssä jatkuvasti puhutaan nuuskan puolesta, jopa ministeritasolla. Nuuskan käyttö, siinä missä tupakankin, aiheuttaa voimakkaan nikotiiniriippuvuuden ja kasvattaa merkittävästi vatsa-, ruokatorvi- ja haimasyövän riskiä sekä aivohalvausten ja infarktien vaaraa.